Käyntiin polkaistu Liikekieli.comin Writing Movement -kirjoitustyöpaja aloitti ruotimalla tanssikritiikkiä. Julkaisemme pajassa syntyneita kirjoituksia ja toivomme myös osallistumista keskusteluun!

Neljän kuukauden ajaksi tanssitaiteilijat ja ammattikirjoittajat yhteen kokoava Writing Movement –kirjoitustyöpaja käynnistettiin syyskuussa. Ensimmäisen kokoontumiskerran aiheena oli tanssikritiikki. Työpajan osallistujat, yhteensä 12 taiteilijaa ja kirjoittajaa, kokoontuvat kerran kuussa teemoitetusti oppimaan ja keskustelemaan tanssin ja siitä kirjoittamisen eri osa-alueista. Jokaisella työpajakerralla kuullaan muutama alustus alan ammattilaisilta kulloisenkin kerran aiheeseen liittyen.

Työpajatapaamisten välillä osallistujat käyvät katsomassa esityksiä ja kirjoittavat niistä erityyppisiä tekstejä, joiden kautta tanssin ja kirjoittamisen suhdetta puretaan ja hiotaan niin oman työpajaparin, työpajaa vetävän toimittaja Raisa Rauhamaan kuin koko osallistujajoukonkin kanssa.

Kritiikkikerran alustajina olivat tanssitaiteilija, kuraattori Johanna Tuukkanen ja kriitikko, Tanssin Tiedotuskeskuksen tiedottaja Piia Ahonen. Tuukkanen valotti omaa näkökulmaansa taiteilijana sekä paljon työstään kirjoittavana henkilönä. Hän esitteli muutaman omista teoksistaan kirjoitetun kritiikin avaten, mitä juuri näistä kyseisistä teksteistä itse ajattelee. Tuukkanen peräänkuulutti sitä, että kritiikeissä olisi suotavaa nähdä taiteilijan kulloinenkin teos liitettynä taiteilijan koko työn jatkumoon, suhteutettuna siihen.

Piia Ahonen puolestaan esitteli kirjoittamansa kritiikin, jonka kirjoitusprosessi oli ollut erityisen haastava. Kaikkien kirjoittamiensa kritiikkien taustalla hän kertoi olevan vakaan pyrkimyksen kunnioittaa taiteilijan työtä. Hän totesi kuitenkin tuovansa säälimättä esiin sen, jos teoksesta välittyy laiskaa työtä tai ylimalkainen suhde katsojiin. Hän kertoi myös pohtivansa työssään sitä, milloin kritiikki muuttuu jo muuksi tekstimuodoksi. Ahosen mukaan kritiikin tulee olla arvottavaa, koska kritiikkitekstin pitää kertoa teoksen onnistumisesta tai epäonnistumisesta siinä, mitä tekijät ovat tavoitelleet.

Keskustelu kävi innokkaan ryhmän kesken vilkkaana koko päivän. Tehtäväksi seuraavalle kerralle osallistujat saivat kirjoittaa maksimipituudeltaan 2200 merkin mittaisen, itse valitsemaansa mediaan tarkoitetun kritiikkitekstin haluamastaan tanssiteoksesta.

Ensimmäisenä julkaisemme Laura Norpan ja Outi Markkulan teosarviot Tuomo Railon Aikojen lopun kvartetosta.

Aikojen lopun kvartetossa on aineksia enempään

Tuomo Railon inhimillisyyden ulottuvuuksia käsittelevän trilogian toisen osan lähtökohtana ja temaattisena kehyksenä on Olivier Messiaenin vankileirillä säveltämä samanniminen teos. Railon teoksen teemat käsittävät elämän koko kirjon: yksinäisyyden, yhdessä olemisen, ihmissuhteiden jännitteet, seksuaalisuuden, elämän, kuoleman, toivon ja epätoivon. Yleismaailmallisella tasolla siis liikutaan. Koreografin mukaan teoksen pyrkimyksenä onkin kollektiiviseen alitajuntaan ulottuminen.

Inhimillisyys ja sen jakaminen on haluttu välittää myös rakenteen kautta. Esiintyjien ja katsojien välistä rajaa häivytetään eri keinoin: kohtausten järjestys annetaan katsojien arvottavaksi, valoheittimet pyyhkivät yleisöä ja tanssijat ottavat kontaktia yleisöön. Hyvistä pyrkimyksistä huolimatta tuntuu kuitenkin, että ratkaisut jäävät puolitiehen.

Metti Nordinin pukusuunnittelu ja lavastus ovat olennainen osa teoksen visuaalista maailmaa. Mustat, reikäiset puvut tuovat mieleen vankileirien asut ja häivyttävät samalla tanssijoiden sukupuolet. Siirrettävät lavasteet toimivat hienosti ja ne muuntuvat tanssijoiden käsittelyssä niin muuriksi, kilveksi, ristiksi kuin puiksikin.

Teoksella on hienot puitteet: mielenkiintoisia, eri ikäisiä ja eri kansallisuuksia edustavia tanssijoita, vaikuttava musiikki ja syvälliset teemat. Silti se ei oikein missään vaiheessa pääse lentoon. Johtuneeko teoksen rikkonaisesta rakenteesta, jossa intensiivisyys katkotaan kohtausten välisillä siirtymillä ja intensiivinen teoksen maailmaan uppoutunut ilmaisu vuorottelee arkisen läsnäolon kanssa. Myös tanssijoiden keskenään erilainen näyttämöilmaisu tekee teoksesta epätasaisen. Samansuuntainen ilmaisun ja läsnäolon tapa olisi voinut tehdä kokemuksesta väkevämmän. Toisaalta, mikäli tavoitteena on moninaisuuden ilmaisu, erilaisten läsnäolon tapojen voi nähdä palvelevan tarkoitusta.

Aikojen lopun kvartetto tarjoaa esteettisiä kokemuksia, vaikuttavia näyttämöllisiä oivalluksia, hetkittäin taidokasta yhteistyötä ja ajateltua toteutusta. Rakenne ja sisältö eivät kuitenkaan kohtaa sellaisella tavalla, jotta teoksen syvälliset pyrkimykset pääsisivät täysin oikeuksiinsa.

Laura Norppa

Kirjoittaja on tanssitaiteen maisteri, joka toimii taidehallinnon ja viestinnän parissa.

Ilmaisullista improvisaatiota tajunnan takamailta

Tuomo Railon teos Aikojen lopun kvartetto on Olivier Messiaenin samannimisestä sävellyksestä inspiroitunut kehollinen sukellus ihmisen alitajuntaan. 1940-luvulla  saksalaisten Stalagin sotavankileirillä sävelletty ja ensiesitetty teos osoittaa olemassaolollaan ihmisen unelmien ja mielikuvituksen voiman painostavissa olosuhteissa. Tanssiteos on vapaa tulkinta ja kunnianosoitus tälle ajatukselle.

Vastapainona ylevälle, Ilmestyskirjan kertomuksesta inspiraationsa saaneelle musiikille, on teoksen näyttämömaisema maanläheinen ja juureva, jopa rujo. Tanssijoiden groteskeissa asennoissa ja ekspressiivisessä ilmaisussa häivähtävät buto, primitiivisyys ja eläinaiheet, toisaalta höyhenenkeveys ja ilmava tuuli.

Improvisaatioon perustuva liike assosioi vapaasti kahdeksan työskentelyprosessissa tutkitun teeman välillä. Kolme näistä teemoista  – ensi-illassa Kurjet palaa, Höyhen ja Kivetty tie – arvotaan esityksen aikana teosta löyhästi raamittaviksi kohtauksiksi, mutta niistä purkautuvat assosiaatioketjut syntyvät ja vaihtuvat hetkessä, luoden kohtausten sisälle ja väleihin useita yhtäaikaisia tapahtumia.

Kokonaiskuva ei tästä huolimatta tunnu hajanaiselta. Pitkien harjoitusjaksojen aikana eri tanssi- ja kulttuuritaustoista tulevien tanssijoiden ilmaisu on muotoutunut yhteneväiseksi, toinen toistaan täydentäväksi liikkeensorinaksi, jonka seasta katsojan silmä erottaa vuoroin yksittäisiä ääniä tai intensiivisiä dialogeja, vuoroin useita päällekkäisiä keskusteluja.

Alitajuisuuden läsnäolo nojaa paljolti katsojan omaan esityksen kokemisen tapaan. Tulkintaa ja merkityksiä etsivälle niitä varmasti löytyy – vaikkapa esiintyjien antaumuksellisesta leikittelystä erilaisilla hahmoilla ja arkkityypeillä. Halu ymmärtää ja jäsentää saattaa kuitenkin ohjata havainnointia liiaksi kohti yksityiskohtia. Hetkessä syntyvät tapahtumat eivät millään taivu yhtenäiseksi, loogiseksi draaman kaareksi. Vastaanotinta kannattaa siis virittää hieman eri taajuudelle.

Itselleni alitajunnanomaisuus ei niinkään näyttäytynyt tapahtumissa itsessään, vaan niiden lomittaisuudessa ja järjestäytymättömässä rakenteessa. Sattuma ja vapaa assosiaatio viittaavat unen maailmaan, jossa tiedostamaton ja tietoinen kommunikoivat absurdeilla ja yllättävillä tavoilla. Kuten unessa, myös näyttämötapahtumissa ovat läsnä yhtä aikaa vieraus ja tuttuus. Välähdykset jostain tunnistettavasta purkautuvat nopeasti kohti määrittelemätöntä, mutta tunne säilyy totena.

Outi Markkula

Kirjoittaja on tanssitaiteen opiskelija, joka kiertää sanojen avulla liikettä kuin kissa kuumaa puuroa.

¤¤¤

Aikojen lopun kvartetto (2013)

Koreografia: Tuomo Railo

Esiintyjät: Simo Heiskanen, Ilona Keñová, Tuomo Railo, Guillermo Sarduy, Katri Soini ja Juanjo Torres Martinez

Musiikki: Olivier Messiaen, ääninauhalla Ensemble Kontraste

Lavastus ja pukusuunnittelu: Metti Nordin

Valosuunnittelu: Pasi Pehkonen

Tuotanto: Riitta Aittokallio, Tanssiteatteri Glims & Gloms

Ensi-ilta 20.9.2013, Espoon kulttuurikeskus