Liikekieli.comin yhteistyössä Paikallisliike -festivaalin, Itäisen tanssin aluekeskuksen sekä Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin kanssa järjestämä seminaari kirjoittamisen roolista tanssitaiteessa pidettiin sunnuntaina 16.6. Kuopiossa Sotkulla. Seminaari koostui kahdesta osasta: yleisölle avoimesta paneelikeskustelusta sekä pienryhmätyöskentelynä toteutetusta kaksituntisesta kirjoittamisen workshopista.
Paneelikeskustelun kutsuttuina alustajina omilla puheenvuoroillaan olivat tanssitaiteilija, kuraattori Johanna Tuukkanen sekä toimittaja Hannele Jyrkkä. Lisäksi muina panelisteina toimivat Tanssin Tiedotuskeskuksen tiedottaja, tanssikriitikko Piia Ahonen, Teatteri&Tanssi -lehden toinen päätoimittaja Minna Tawast sekä ohjaaja-koreografi-tanssinopettaja Isto Turpeinen. Keskustelua veti toimittaja Raisa Rauhamaa.
Kirjoittaminen on tapa ajatella – kalvosulkeiset kutsumustyöstä
Korostuneesti esille nousi vuoropuhelun käymisen tärkeys tanssintekijöiden ja tanssista kirjoittavien ihmisten välillä. Johanna Tuukkanen kertoi kirjoittamisen motiivina itselleen olevan tanssikäsityksen laajentamisen, mihin suuntaan hän lähti 15 vuotta sitten tahtoen taiteilijana saada ymmärrystä tanssintekemisen sisällöllisten ja esteettisten lähtökohtien ja arvojen laajuudesta ja monimuotoisuudesta. ”Pitää pystyä reflektoimaan taiteen tekemisen keinojen muutosta, joka on tapahtunut viimeisten 20 vuoden aikana. Rohkaisen myös taiteilijoita kirjoittamaan omasta työstään paljon”, Tuukkanen korosti ja jatkoi: ”On tunnettava taiteellisten tekotapojen dialogisuutta, reaktionaalisuutta ja diagonaalisuutta.” Hän siteerasi puheessaan Juha-Heikki Tihisen kritiikkiaiheista artikkelia, jonka mukaan kirjoittaminen mahdollistaa havaintoja, joita ei ”siinä nimenomaisessa muodossa aikaisemmin ole ajatellut”.
Toimittaja Hannele Jyrkkä sanallisti tanssikentän parissa kokemaansa muutosta viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Haastatellessaan 2000-luvun alussa tanssintekijöitä oman työn artikuloinnista moni vastasi, ettei tanssia voi sanallistaa. Nyt myöhemmin kirjoitettuaan kaksi koreografikirjaa (Tanssintekijät: 35 näkökulmaa koreografin työhön, Like 2005 ja Nykykoreografin jalanjäljissä: 37 tapaa tehdä tanssia, Like 2011) ja tanssijantyöhön keskittyvän kirjan ollessa työn alla, Jyrkkä kokee asioiden jo olevan selkeästi toiveikkaammalla tolalla. ”Haaste on, miten työssään ehtii ajatella riittävästi. Siksi teen kirjoja”, Jyrkkä kertoo. Kirjojen lisäksi hän kirjoittaa ripeämmällä työtahdilla Helsingin Sanomiin, Teatteri&Tanssi -lehteen, Oopperasanomiin, Finnish Dance in Focus -lehteen sekä erikoisjulkaisuihin. ”Kirjoittamista täytyy edeltää oman aseman ja omien kirjoittamisen kriteerien pohtiminen”, Jyrkkä lataa. Tanssiteksteistä hän itse kertoo etsivänsä kirjoittajan uskallusta olla läsnä ja läpinäkyvä analyyttisyydessään ja omissa pohdinnoissaan. Kokonaisuuksien ymmärryksen yritys tulee näkyä tekstissä, mielellään myös uusien näkökulmien, oivalluksien ja uusien tekijöiden.
Suurimmat kiksit saan kritiikin kirjoittamisesta – kun on palava halu kirjoittaa
”Kritiikki avaa aina jonkin keskustelun tason”, muistutti Isto Turpeinen. Esillä oli niin tanssiin kuin myös kirjoittamiseenkin liittyvä rakkauden käsite ja palava halu kirjoittaa. Piia Ahonen toi valloittavan suorasti esiin oman intohimonsa kirjoittaa tanssikritiikkejä, sekä reflektoi omaa kirjoittajaidentiteettiään monipuolisesti. Subjektiivisuus kirjoittamisessa pohditutti paljon niin paneelikeskustelussa kuin kirjoittamisen käytännön workshopissakin.
Kirjoittajan oman subjektiivisuuden havainnointi
”Kirjoittajan haaste on olla rohkea käsittelemällä asioita oman itsensä kautta”, Raisa Rauhamaa korosti ja jatkoi: ”Taiteessa on vahvoja vallitsevia käsityksiä, konsensuksia.” Tämä ei lähtökohtisesti helpota kirjoittajan uskallusta. Kirjoittajan on Minna Tawastin sanoin ”tarkkailtava omia työkalujaan samalla, kun objektiivisuutta ei ole” ja Rauhamaan kannustamana huomioida esimerkiksi tekstin tasolla minä -muodon käyttöä. ”Minä -muoto on tämän ajan kaanonia. Herkkyys sen suhteen tulee säilyttää. Samalla oman minän ottaminen käyttöön kirjoittamisessa on tärkeää, suhde ja suhteutus nimenomaan teoksen ja kirjoittajan välillä”, Rauhamaa totesi. Hänen mukaansa kirjoittamisessa näkyy paljon kirjoittajien väistöliikkeitä, joilla paetaan omia voimakkaita vaikutelmia, tunteita ja mielipiteitä vaikkapa tanssin kuvailun taakse.
Miten se kirjoittaminen onkin aina aiheesta, tavasta, ammattitaidosta tai laajasta kontekstoinnistakin huolimatta niin kovin henkilökohtaista? Hämmentävää ja pelottavaakin. Pitkään sitä työkseen tehneiden ammattilaisten kokemus ei tässä suhteessa eronnut työpajan tanssikirjoittaja-ensikertalaisen havainnosta.
Niin paneelikeskustelussa kuin kirjoitustyöpajan aikanakin keskusteltiin tanssiesityksen herättämän välittömän kokemuksen suhteesta esityksestä kirjoittamisen hetkeen, jolloin usein on jo kiire saada teksti valmiiksi. Millä keinoin palata teoksen äärelle kokonaisvaltaisesti aikapaineen alla? Kun ei halua sylkäistä suoraan ensimmäistä kenties voimakkaasti tunnelatautunutta reaktiotaan, eikä toisaalta kylmänviileänä ottaa työpalikoitaan käyttöön ja naputella ihan-kiva-tuoteselostetta? Turpeinen muistutti, että tanssiesityksestä julkaistavan kritiikin valta on olemassa oleva asia, sillä kritiikin jatkokäyttö on moninaista. Poliitikot lukevat enemmän lehtiä ja siten esimerkiksi kritiikkejä kuin käyvät esityksissä, ja taiteilijana kritiikkejä liittää moniin tuleviin apurahahakemuksiin.
Tanssitaiteen suhde yhteiskuntaan kirjoittamisen kautta
Veera Lamberg nosti keskustelussa Writing Movement -hankkeen edellisessä paneelissa Tampereella esille tulleen seikan, että kaikkien taiteilijoiden mielestä kritiikkejä ei tarvita. Kommentti herätti panelisteissa vastakysymysten ja -argumentoinnin sarjan: mitä tarkoitetaan kritiikillä? Voisi yhtä lailla kysyä, tarvitaanko siinä tapauksessa mitään kriittistä kirjoittamista mistään, esimerkiksi taloudesta tai politiikasta? Ja, vaikka kaikki eivät haluaisi kritiikkejä lukea, niin jotkut niitä todella haluavat kirjoittaa! ”Kritiikki on teoksesta välittämistä”, kiteytti Tawast. Kritiikki myös nostaa laajempaan keskusteluun teoksia ja työprosesseja, joita rahoitetaan yhteisillä, julkisilla varoilla, joten kritiikin kautta parhaimmillaan toteutuva läpinäkyvyys ja kommentointi ovat perusteltuja myös tätä kautta.
Tyytyväinen mutta järkyttynyt – kirjoittamisen akti vie omaan suuntaansa
Käytännönläheisessä kirjoittamisen workshopissa tanssin ammattilaiset ja tanssista työkseen kirjoittavat osallistujat olivat samalla viivalla saaden kaksi tehtävänantoa, joista kirjoittaa korkeintaan 1000 merkkiä pitkä teksti pohjautuen johonkin Kuopio Tanssii ja Soi -festivaalin esitykseen. Vaihtoehtona oli joko tehdä kritiikkiteksti teoksen jättämään vahvimpaan, tunnepitoiseen impressioon pohjautuen tai kuvailla teoksen tanssiliikettä kertoen samalla, mistä liike puhuu ja mitä se viestii, löytäen liikkeestä merkitysjärjestelmää teoksen tulkinnalle.
”Olkaa rentoutuneita. Ensin vaan kirjoitatte, sitten siivoatte. Älkää lukitko itseänne. Prosessi vie omaan suuntaansa”, opasti Rauhamaa. Työpaja tuotti lyhyessä ajassa hyvinkin valmiita tekstejä, ja vertaispalaute oli innostavaa. Mahdollisuus keskustella kirjoittamisesta ja tekstin hiomisesta tuntui kaivatulta ja antoisalta. Rauhamaan jakamien amerikkalaiskriitikoiden vinkkilistan neuvot kirjoittajalle olivat hyvin käytännönläheisiä, kuten myös hänen lainaamansa Vergiliuksen neuvo: ”Lause on nuoltava puhtaaksi, kuin karhuemo vastasyntyneen poikasensa.”
Taiteen kokemisen tai tekemisen prosessin ymmärrettäväksi tekeminen sanallistamisen keinoin – siinä pähkinänänkuoressa, minkä pohdinnan äärelle seminaari kiertyi. Oli sitten kyse teoskritiikin kirjoittamisesta tai muun tekstimuodon työstämisestä, uskon kirjoittajan olevan tämän ääreellä aina ja yhä uudelleen.
Jenni Sainio
Kirjoittaja on esittävän taiteen ammattilainen: ohjaaja, tuottaja, esiintyjä; tällä hetkellä myös Writing Movement -hankkeen koordinaattori yhdessä Liikekieli.com:in päätoimittaja Veera Lambergin kanssa. Hänen sydäntään lähimpänä on nykytanssi ja fyysinen teatteri sekä liike kaikissa muodoissaan.
